Aloitin tämän blogimerkinnän kirjoittamisen henkseleitä paukutellen: Kylläpäs minä olenkin monipuolisesti urheilullinen voimahahmo ja aivan uskomattoman monessa mukana!

Huhtikuu lähti käyntiin 450 muun urheiluihmisen kanssa Työväen urheiluliiton perinteisellä Aprilliristeilyllä, jossa oli mielenkiintoiset puhujat, mm. Olavi Sydänmaanlakka Mielenterveyden keskusliitosta, Hilkka Ahde piti puheenvuoron kiusaamisesta ja Matti Ahde lausui loppusanoiksi liikuttavan runon. Seuraavalla viikolla kävin edustamassa voimanostoa ammattiin opiskelevien nuorten hyvinvointipäivässä. Johtamassani joukkuevoimisteluseurassa pidettiin seuran kevätkokous, jossa jonkin verran asioita tentattuaan kokous myönsi minulle puheenjohtajana ja seuran viime vuoden vt. taloudenhoitajana vastuuvapauden. Jossain välissä tuurasin siskoni kanssa äijäjumpan vetäjää ja tein kolme tuntia tyttären partiolippukunnan talkoita Hulluilla Päivillä, että pääsevät tytöt ja pojat Roihu-leirille ensi kesänä. Sitten tulikin taas oikein urheilun superviikonloppu, jolloin tein kaksi yövuoroa hulluja ja humalaisia paimentaen ja lisäksi istuin kuusi tuntia seurajohtoseminaarissa (puhujina mm. Karri Kivi ja Kati Nynäs) ja toiset kuusi tuntia seuran puheenjohtajan ominaisuudessa seuraamassa joukkuevoimistelukisoja, joiden 52:sta joukkueesta 11 oli minun johtamani seuran joukkueita ja kaikki meidän joukkueet tietysti aivan tuhottoman hyviä! Kyllä näistä nuorista naisista ja tästä seurasta voi olla ylpeä! Viikonloppuna kertyi unta komeasti yhteensä kymmenisen tuntia kolmessa vuorokaudessa. Ensi viikolla on ison liikuntajärjestön kevätkokous ja minulla sinne seuran valtakirja. Tarjoilut ovat kuulemma perinteisesti olleet hyvät.

Ja ai niin: Vierailu ammattikouluun poiki voimanostoseuralle "Kuumakalleprojektin", jossa voimanostajat tarjoutuvat yhteistyössä oppilaitoksen henkilökunnan kanssa ottamaan opastukseensa vihaisia nuoria miehiä. Tavoitteena on näyttää jonneille, kuinka aggressiot puretaan turvallisesti ja järkevällä tavalla rautaan, jotta opinnot on mahdollista hoitaa kunnialla loppuun. Urheilua, vapaaehtoistyötä, kasvatusta ja yhteiskuntavastuuta yhdessä paketissa. Minun aloitteestani. Tosin heti alkuun tulee sellainen pieni takaisku, että projektin toinen vastuullinen aikuinen lähtee istumaan runsaan vuoden pituista vankeusrangaistusta. No, pitkäaikaisprojekti tämän oli tarkoituskin olla ja hän toivottavasti palaa aikanaan hyvinkin katu-uskottavana kertomaan nuorisolle oikeanlaisten valintojen merkityksestä elämässä.

Lisäksi voimisteluseuran puolella on syksyn ryhmien suunnittelu ja tilojen varausrumba kuumimmillaan. Itse olen tyrkyttäytymässä 3-5 -vuotiaiden ja 5-7 -vuotiaiden alkeisvalmennukseen apuohjaajaksi, koska en voi seuran johdossa kunnolla kehittää toimintaa jota en itse tunne. Noinkohan saan alle kouluikäiset toimimaan ja pysymään järjestyksessä niin että niillä on vielä kivaakin? Jännittävää nähdä, onko humalaisten kanssa opituilla taidoilla mitään käyttöä lapsiryhmän ohjaamisessa.

 

Tämä ei nyt kuitenkaan ole mikään henkseleidenpaukuttelutarina.

Mikä on nimittäin oma olo kaiken tämän jälkeen? Yhdellä sanalla ja rehellisesti sanottuna: Huono.

Mitä enemmän teen ja koordinoin toimintoja ja olen vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa, sitä surkeampi olo on itsellä ja sitä yksinäisemmäksi tunnen itseni. Täältä omasta kuplastani katselen, kuinka kaikki muut osaavat nauttia elämästä, heillä on ystäviä ja kivaa. Minä olen yksinäinen, en osaa mitään, minusta ei koskaan tule mitään ja kaikki parhaat jutut tapahtuvat jossain muualla. Minua ei ole kutsuttu mukaan.

Ehkä tämä on vain väsymystä. Ehkä se on kevätmasennusta. Ehkä on vaihdevuodet tulossa. En minä tiedä. Tuntuu vain pahalta.

Mitä pahemmalta tuntuu, sitä hurjemmin yritän olla aktiivinen ja päteä edes jossakin asiassa. Ja sitä huonompi on olo.

Katsotaan nyt mitä tästä tulee. Kovin pitkään ei kyllä jaksa tällaista.