Tammikuun SM-kisoista mitalin (ja uuden jalkakyykyn SE:n) kanssa kotiin ajeltaessa happamasti tokaisin huoltajalle/kuskille, että pitää mennä kotiin tarkastamaan kuka tällä kerralla on kuollut.

Joulukuussa eräiden kansallisten kisojen punnitus meni minun osaltani 100 grammalla yli painorajan ja tuli nolo vetäytyminen suoraan vaa'alta takaisin kotimatkalle. Ei paljon lohduttanut kun sanottiin, että kukaan ei olisi hämmästynyt vaikka et olisi punnitukseen ilmestynyt ollenkaan. Kun isäsi kuitenkin kuoli keskiviikkona ja ne kisat olivat lauantaina. Yritin silti karistaa pois sen viimeisenkin 100 grammaa, mutta ei vain irronnut.

Sm-kisojen yhteydessä ei tietääkseni kukaan läheisistäni heittänyt henkeään, mutta isoäiti nukkui pois nyt helmikuussa. Samaan aikaan kun sain Vuoden veteraani naisvoimanostaja 2016 -pokaalin oman seuran saunaillassa.

Seuraava isompi tavoite on paikka klassisen voimanoston MM-kisajoukkueessa ensi kesänä masters-sarjassa ja oikein ulkomailla saakka. Tokikin kisapäivä näyttää olevan rakkaan ystävän ja valmentajan kuoleman ensimmäinen vuosipäivä.

On tämä jotenkin hämmentävää touhua nyt.