Nyt olisi aika sopiva hetki päättää, aionko kuolla suruun vai en. Keuhkokuume ja munuaistulehdus ja mitä kaikkea tässä elimistössä nyt sitten tällä hetkellä jyllääkin, tarjoaa sen toisenkin vaihtoehdon.

Kuukauden olen ajanut tätä kroppaa ylikierroksilla: Treenannut lujaa, tehnyt töitä lujaa ja yli jäävät ajat rehellisesti sanottuna ryypännyt lujaa ja polttanut tupakkaa kuukaudessa enemmän kuin normaalisti puolessa vuodessa. Itkenyt silmät päästäni joka helkkarin päivä ja hoitanut pakolliset edustustehtävät lääkärin määräämän rauhoittavan lääkityksen avulla.

Nyt tämä kone sitten hajosi. Hupsista.

Mitenkäs se nyt menikään se minun uhoni, että aion nostaa rautaa vielä seitsemänkymppisenäkin, jos ei mitään yllättävää sairautta tai onnettomuutta satu? Tällä menolla se ei ainakaan tule onnistumaan.