Huolimatta yhdeksän kilon painonpudotuksesta vajaassa kolmessa kuukaudessa ja kolmen tunnin hikisestä saunomisesta kisaa edeltävänä iltana kisa meni hyvin. Ei ollut mitään valittamista olossa: Mihinkään ei sattunut eikä ravinnon tai nesteenpuute haitannut. Ravinnon tankkaus ja nesteiden tyhjennys meni hyvin nappiin. Alkuvuonna haitannut niska- ja hartiakipu olivat poissa, kun älysin ajoissa asettaa itselleni neulontakiellon. Kaksi villapaitaa kudoin siitä huolimatta iltapuhteina.

Ihan oman päänsä kanssa sai teutaroida ja normaaliin tapaan kilpailujännityksen esiin loihtiminenkin on minun luonteellani vaikeata.

Jalkakyykystä tuli se mitä pitikin eli uusi SE 145 kiloa, jonka kanssa kilpasiskot saavat minun puolestani pähkäillä jonkun aikaa. Itse aion lukemaa korottaa aikaisintaan loppuvuodesta tai jopa vasta ensi vuonna.

Penkkipunnerrus ja maastaveto menivät ihan hilipatipippaniksi. Oma virallinen penkkiennätys sentään parani 2,5 kiloa 70 kiloon, mutta surkeaa rävellystä se oli jälleen kerran. Maastavedon kohdalla sohlasimme huoltajan kanssa toisen korotuksen tekemisen määräajassa (en syytä huoltajaa, olin itse ihan yhtä syyllinen töpeksintään) ja suunniteltu rytmi meni pieleen. Piti olla 135-145-150, mutta tulikin 135-137,5-150 jossa viimeinen korotus oli liian iso hyppäys edelliseen painoon ja itseluottamus kera keskittymiskyvyn täysin kateissa.

SM-hopea tuli ja oma yhteistulosennätys, tosin sössityn penkin ja maven vuoksi se jäi 7,5 kg omasta tavoitteesta eli 352,5 kiloon. Ei se oma tavoitekaan toki olisi kultaan riittänyt. Katsotaan sitä kultaa sitten puolentoista vuoden päästä uudestaan. Nyt olen ihan tyytyväinen kun hyllyssä on jo kaksi eriväristä SM-mitalia. Pronssille jääminen se olisi kamala isku ollut. Hopea tuli suunnitelmien mukaisesti.

Eipä muuta kuin maanantaina taas tuttu kaurapuuro kotitekoisen appelsiinimarmeladin kanssa napaan ja takaisin salille uuden projektin pariin: Penkkipunnerrukseen on saatava joku roti.

Kerrankin taivuin nätisti kysymään valmentajalta ja salin vakiomörriköiltä harjoitteluohjeita ja auliisti niitä minulle annettiinkin. Penkkiä on tästä eteenpäin kahtena päivänä viikossa kuten ennenkin, mutta toinen päivä on rankka apuliikepäivä: Ilmarintapenkkiä, ranskalaista punnerrusta tietyin variaatioin ja dippiä.

Dippiliikettähän en osaa tehdä yhtään sen paremmin kuin leuanvetoakaan, mutta minulle neuvottiin kädestä pitäen vetokumien käyttö tekniikan harjoittelussa. Ei muuta kuin nöyrästi opiskelemaan. Yksinkertainen dippiteline on kuitenkin tuhannesti tehokkaampi kuin dippiliikelaite.

Ranskalaista punnerrusta on ohjelmassa sekä mutkatangolla että käsipainoilla. Sitäkin voi tehdä monin eri tavoin ja käyttöön tulevat ne kaikki.

Ilmarintapenkki on eräänlainen stoppipenkin ja lankkupenkin sovellus ilman ensimmäistäkään lankkua. Opinpahan ainakin pitämään paineet riittävän kauan, kun pysäytykset ovat 1-4 sekuntia. Neljä sekuntia on muuten pitkä aika!

Ruokien punnitseminen jatkuu edelleen, mutta toisin kuin viimeiset pari kuukautta, jotka olin keskimäärin 1000 kilokaloria päivässä miinuksella, miinuskalorit saavat tästä eteenpäin olla noin -500 kcal verran. Kyllä siinäkin saa ruokaa pistellä kaksin käsin. Kahdessa kilossa kasviksia on vasta 800 kcal, joten lautaselle täytyy lastata lisäksi kunnon köntti proteiinilähdettä ja kimpale voita.

Lauantaina kisan jälkeen kävin huoltajan kanssa syömässä kiinalaisessa ravintolassa. Sunnuntaina vetelimme hotelliaamiaisen lisäksi makoisan aterian seisovasta pöydästä ja illalla pistelin kotona vielä lautasellisen appelsiinikorvapuusteja. Sitten olikin maha niin kipeä ja kramppasi, että maanantaina paluu kaurapuurolautasen ääreen oli helpotus. Ei ollutkaan mässäily niin hauskaa kuin muistin.