Tulinpa ylätaljalle samaan aikaan erään parikymppisen nuoren miehen kanssa ja kysyin, voisimmeko kenties tehdä ylätaljaa vuorotellen. Ok, mikäpä siinä. Ensimmäisen sarjani jälkeen hän kuitenkin kohteliaasti totesi, että voin ihan rauhassa tehdä ylätaljan omaan tahtiini. Hän keskittyy sillä välin alataljaan.

Vähän ihmettelin turhaa kohteliaisuutta. Aivan hyvin olisimme siinä mahtuneet tekemään vuorotellen, mutta ei, häntä nyt ei vain ylätalja sittenkään kiinnostanut sinä päivänä.

Vasta pari päivää myöhemmin tulin ajalleeksi, että hän olisi joutunut siirtämään painopakan tapin joka kerta kolme tai neljä pykälää ylöspäin minun jäljiltäni eli ottamaan pois puolet minun käyttämistäni painoista. Ei ole hyvä juttu nuoren miehen egolle sellainen.

Eipä voi mittään. Kyllä se poitsu minut ohittaa parissa vuodessa, kun vain jatkaa harjoittelua. Sitä odotellessa en aio enää ruveta kursailemaan herkkien miehisten egojen suojelemiseksi. Kasvakoot aikuisiksi.

Takaisin minuun, mikä onkin paljon mielenkiintoisempi aihe:

Maastaveto alkaa vähitellen sujua entiseen malliin. Sehän tarkoittaa sitä, että alkaa vähitellen kiinnostaa päästä tuloksissa eteenpäin. Viime keväänä sain salilla yhden todistajan läsnäollen kiskottua ylös 140 kg ja myös palautin kuorman ilman isompia kolinoita. Nyt sarjapainot käyvät 110 kilossa ja hyvänä päivänä saatan muuttaa isoimmaksi sarjapainoksi 120 kg.

Toinen valmentaja katseli viime viikolla kun tein boksikyykkyä 60 kg:lla. Jalkaprässiin laitoin varovasti 200 kg (siinä laitteessa kelkka ei paljon paina), mikä on helposti hallittava peruskuorma, joka ei potkaisemalla lennä kattoon mutta ei myöskään vaadi isompaa ähkimistä. Polvi ei kiukuttele yhtään kun sen vain pitää tarkasti oikeassa asennossa. Asennon vaihto ilman kuormaakin saattaa sen sijaan vihlaista oikein kunnolla.

Valmentaja sitä touhua katsoi ja totesi, että nyt voisit lopettaa tuon nysväämisen. Ei muuta kuin polvituen kanssa takaisin kunnon treenin kimppuun. Jalkakyykyn voi ottaa takaisin ohjelmaan ainakin kokeeksi.

Toiselle valmentajalle puolestaan raportoin, että penkkaus sujuu aina vain kivemmin. Yläkroppaan on omasta mielestäni tullut selkeästi enemmän voimaa ja osaamista, vaikka projekti onkin vielä täysin kesken. Suunta on kuitenkin oikea. Ei tarvitse kuin tallustaa samaan suuntaan muutama vuosi... Kapeaa penkkiä pystyn tekemään 8-10 sarjoja 40-45 kilolla ja kapea penkki on todellakin niin kapea, että peukalot ottavat ensimmäisenä rintakehään kiinni. Normaalipenkkissä jumitan edelleen 50 kg:ssa. Jo 55 kg on liikaa polvelle, joka alkaa polttaa ja krampata. 45 kg:lla sen sijaan voi pumppailla normaalipenkkiä hyvän matkaa parinkymmenen toiston päälle.

Penkkivalmentaja ehdotti siirtymistä sotilaspenkin pariin, mikä onkin hänen oma spesialialansa. Jalat penkin päälle ja menoksi.

Kai se on nöyrryttävä kyykkäämään polvitukien kanssa, vaikka vannoin sen keväisen kisafiaskon jälkeen etten ikinä enää niitä käytä  ja kai sen jalat maassa ja selkä kaarella -penkkitekniikankin ehtii oppia sitten, kun on tullut vähän yläkroppaan voimaa jolla jotakin voi nostaa.