Toivon ja pelkään jääväni henkiin toistaiseksi. Keuhkokuumeen ja munuaistulehduksen jälkiseurauksena on kuitenkin pakollinen treenitauko ja sekös ottaa luonnon päälle.

Syömäni antibioottikuuri saattaa sivuvaikutuksena altistaa jännetulehduksille. Keuhkokuumeen jälkitautina voi seurata sydänlihastulehdus. Munuaistulehduksen paheneminen voi johtaa elinsiirtojonoon. Keuhkojen pitää myös antaa parantua, ettei sinne muodostu arpikudosta. On siis viisasta ja järkevää pitää vapaaehtoisesti taukoa salitreenaamisesta, kun vaihtoehtona on äkkikuolema tai sydänlihaksen, munuaisten, keuhkokudoksen tai jänteiden vaurioituminen loppuiäksi. Miellyttävää tauon pitäminen ei todellakaan ole.

forcedrest.jpg

Kun en kerran salille pääse, laadin kuitenkin kuivaharjoitteluna syksylle uuden treeniohjelman. Kolmen viikon täystauon jälkeen ensin kuusi viikkoa peruskuntoa tutulla 5x5:lla ja loppusyksystä 8 viikon huolellinen valmistautuminen marraskuun alun kisoihin. Eivät ne mitkään kummoiset kisat ole, mutta kisoihin valmistautuminen on sellaista tietotaitoa, että sitä ei voi hankkia kuin vuosien tekemisellä. Täytyy siis ottaa tämäkin syksy oman elimistön toimintaan tutustumisen ja voimaharjoittelun niksien opiskelun kannalta, vaikka mitään arvokisoja ei olekaan tiedossa.

Aika nopeasti hoksasin, että en pysty etukäteen sarjapainoja laskemaan liikkeisiin, kun ei ole mitään tietoa minne maksimivoimat ovat mahtaneet tämän suremisen ja sairastelun aikana laskea.

Munuaiset eivät nyt kestä edes pientä määrää alkoholia, joten ryyppäämisen sijaan olen käynyt mustikkametsässä ja tehnyt töitä. Pehmeänä laskuna takaisin töihin tein eilen 12 tunnin festarivartiointivuoron. Riittävästi vain vaatetta päälle ja rauhalliset liikkeet. Ensi viikolla on tiedossa neljä yötä vartiointia itselleni ennen näkemättömällä paikkakunnalla "itärajan tuntumassa" ja toivottavasti kylkeen vielä reilusti järkkäritunteja. On tämäkin yksi tapa tutustua Suomen paikkakuntiin.

Mustikoita poimiessa tulee ajateltua kaikenlaista ja tietenkin olen ajatellut kesäkuussa menehtynyttä rakasta ystävääni paljon. Mustikkametsä ja kuntosali eivät kuitenkaan ole itkemisen paikkoja. Näin olen asian itselleni rajannut.

Metsässä muistin taas kuinka haluan itse aikanani kuolla: Melko vanhana nukahtaa pilvisenä poutapäivänä pehmeiden sammalten päälle keskelle tuuheita mustikanvarpuja, jotka ovat painavina suurista sinisistä marjoista.

Niin minulle kaikista ystävistäni rakkain ihminen kuoli: Tehden loppuun saakka täysillä sitä, mitä rakasti.

Näin sen olen ajatellut, että jos hän olisi ollut intohimoinen kalamies, hän olisi kaikkien varoituksista ja estelyistä huolimatta ottanut jonain kauniina varhaisena kesäaamuna veneen, työntänyt sen vesille aivan omassa rauhassaan kaikilta salaa ja lähtenyt verkkoja tai katiskaa kokemaan vielä viimeisen kerran. Sieltä olisi sitten löydetty hukkuneena ja ihmetelty, oliko sen viimeisen kalan nappaaminen tämän arvoista.

Ei ole kyse siitä viimeisestä kalasta, ei siitä viimeisestä ennätystuloksesta eikä yhdestäkään pytystä tai mitalista. Kyse on siitä, että tekee elämässään rehellisesti sitä, mitä eniten rakastaa. Hän rakasti treenaamista, salin ihmisiä ja kilpailemista. Naisia ja juhlimista toki myös. Hän rakasti raudan liikuttamista ja työskentelyn tuntua valtavissa lihaksissa. Pitkiä pyörälenkkeja ja treenikaverin kanssa yhdessä tekemistä. Omien rajojen siirtämistä aina vain pykälän eteenpäin.

Niin minäkin.

Niin minäkin.

Luulen, että jään tällä erää henkiin. On vain edelleen kauhea ikävä joka päivä. Jonakin päivänä  -  toivottavasti mahdollisimman pian  -  pääsen taas salille. Elämä pitää koota uudelleen pala palalta.