Salikisoihin on aikaa kaksi viikkoa ja painoa on viisi kiloa liikaa "omaan" sarjaan. Painonveto kiinnostaa suunnilleen yhtä paljon kuin hampaiden kiskominen. Refleksinomaisesti ajattelen joka aamu, että tästä se lähtee: Kuukautisten loppuminen pudottaa heti kaksi kiloa, läskiä saa päättäväinen ihminen lähtemään kilon viikossa ja viimeinen kilo on nestettä josta kyllä pääsee eroon 12 tunnissa ennen punnitusta. Nou problem!

Isoilla äijillä eli sadan painokilon tuntumassa sanovat, että viisi kiloa painonvetoa verottaa kymmenen kiloa voimasta. Parikymmentä kiloa kevyemmistä naisista ei sanota yhtään mitään. Ehkä kukaan ei halua ajatella, että sellaisia on edes olemassa saatika itse sellaiseksi tunnustautua.

Tätä kirjoittaessani syön samalla oikein hyvällä ruokahalulla herne-maissi-palko-kukkakaali-parsakaalia pippurilla, suolalla ja voilla maustettuna. Jälkiruuaksi 100 grammaa kookos-curryllä maustettua broilerinrintaa. On hyvää! Eli ruokien puolesta painonveto on kyllä iisi juttu. Homman soveltuva ruoka on mielestäni aidosti hyvän makuista.

Mikä sitten on ongelma? Onkohan minusta tullut omahyväinen ja ylpeä, kun oman seuran salikisat eivät tunnu riittävän hyvältä syyltä stressaamiseen? Jo aiemmin päätin, että osallistun varmaankin vain penkkikisaan, koska sen parantamiseen olen nyt keväällä eniten keskittynyt ja tuloksiakin on tullut.

Onneksi on töissä käyttämissäni mustissa kauluspaidoissa väljyyttä olkapäissä ja materiaali muutenkin joustavaa. Hartiat ja selän lihakset nimittäin ovat dippien myötä kasvaneet aivan silmin havaittavasti. Harmi, että kropan materiaali ei ole keskikohdasta muuttanut pohjoiseen tai etelään. Keskivartalon lihaksisto on kyllä kunnossa, mutta myöskin turvallisesti suojassa kolmen sentin rasvakerroksen alla kuten aina ennenkin.

Työssä piilee yksi salainen syy painonpudotuksen vastenmielisyyteen. Ei tietenkään ole kiva, kun hoikat nuoret ihmiset naureskevat punkerolle "mummoportsarille", mutta mummoportsari tarvitsee jokaisen painokilonsa peliin siinä vaiheessa, kun hullu/humalainen yli satakiloinen örriäinen päättää pyyhkiä mummolla pöydän/seinän/lattian päästäkseen tekemään jotakin muuta tuhmaa. Kuusikymmentäkiloinen naisportsari lentää erilaisessa kaaressa kuin kahdeksankymmentäkiloinen, joka saattaa jäädä isommaltakin ukolta lennättämättä.

 

 

Jokohan riittäisi taas tämä painosta vikiseminen?

Perusjumppa salilla sujuu peruskivasti, vaikka viikoittaiset treenikerrat ovat erilaisista käytännön syistä jääneet keskimäärin kolmeen tai neljään. Itsepuolustuskurssilla pyllerehtiminen tuo toki liikuntamäärään oman aerobisen lisänsä.

Eilen jumppasin jalkakyykkyjä kolmen sarjoina 125 kilolla, joka onkin sopivasti noin 85% omasta (tällä hetkellä tiedossa olevasta ja todistetusti nostetusta) maksimista. Vähempikin riittäisi treenipainoksi.

Penkissä nousi 70 kiloa kakkosena, mutta yli 70 kilon mennessäni loppuivat voimat. Jalkakyykky ilmeisesti otti  osuutensa jaksamisesta. Omia lämmittelyjään vieressä tekevä kanssatreenaaja positiivisessa hengessä totesi, että on se hyvä joskus tehdä noita negatiivisiakin sarjoja... No juupa...

Otin ylimääräiset romut tangosta pois ja tein nöyrästi loppuverryttelynä 8 x 60 kg. Perään muutama sarja ranskalaisia punnerruksia hammer-otteella jollakin erikoistangolla ja kymmenen minuutin vatsat levypainolla ja kahvakuulalla. Istumaannousuissa vatsalihakset eivät väsy ensimmäisinä, vaan levypainoa kannattelevat hauikset. Toisaalta, eipä tule hauiksia muuten treenattua millään tavalla. Niin kamalan epänaisellisia ovat eristävät hauisliikkeet, että ei kehtaa julkisella paikalla.

Kyllä se nyt on lopullisesti tunnustettava itsellekin, että 70 kg penkissä on sarjapaino. Onko sen todistaminen virallisella, tuomarien hyväksymällä kisasuorituksella riittävän hyvä syy pinnistellä itsensä  kahdessa viikolla oikeaan painoluokkaan? Jää nähtäväksi.