Viime keväänä osallistuin elämäni ensimmäisiin voimanostokisoihin. Tähtäsin sarjaan N40 alle 84kg RAW eli ilman erityisvarusteita pelkän vyön turvin. Edes polvenlämmittimiä ei ollut käytössä, koska omani ovat väärän merkkiset kilpailemiseen.

Kevään kisa oli käsittääkseni aivan tavallinen salikisa, joissa ilman kilpailulisenssiä sain nostaa muiden mukana. Tavoitteenani oli kokeilla, sietääkö pää ollenkaan kilpailemista ja pystynkö vääntämään painoni tietyksi ajan hetkeksi vaadittuun lukemaan. Pystyin, vaikkakin pienellä kikkailulla. Hermot menivät moneen kertaan ja varsinkin penkkipunnerruksessa. Ajatukset olivat muualla, sillä samalle viikonlopulle sattuivat aivan eri lajia edustavan "oman seurani" isot kaksipäiväiset kisat, joissa minun olisi pitänyt olla hoitamassa omaa vastuualuettani samaan aikaan, kun yritin opetella sietämään kilpailun osanottajan roolia voimanostokisassa. Kun on ajatukset ja ruumis keskenään eri paikoissa, niin eihän siinä yleensä kovin hyvin käy. Varsinkaan ei tule niitä merkkejä seurattua tarpeeksi tarkkaan.

Punnitus oli aivan ensimmäinen koetinkivi. Luulin, että vaa'alla saa käydä vain kerran ja ilmoitin sen jälkeen valmentajalle, että ei onnistunut, sori. Ei tule enempää pissaa eikä kakkaa eikä ole vatsassa mitään mitä oksentaa ulos. Valmentaja siihen, että mars saunaan, jos on vielä punnitusaikaa jäljellä. Parinkymmenen minuutin solariumissa hikoilulla lähti viimeinen sata grammaa. Kyllä sitten pikkuisen heikottikin, mutta lukema oli niukin naukin se, mikä pitikin.

Tulokseksi sain

Jalkakyykky 120 kg (Virallinen Suomen ennätys on Karita Kraufvelinin 125 kg viime kesältä)

Penkki 50 kg (Huutonaurua!)

Maastanosto 135 kg (145 kg:n yritys meni pierun pidättelyksi)

 

Siellä ne ovat salin seinällä nuo tulokset. Kolme tuomaria oli tuomaroimassa, oli lamput ja kaikki. Olin aivan onnesta soikea, kun sain hyväksytyn suorituksen aikaan jokaisesta lajista. Ei niillä painoilla niin väliä ole tai sillä, että jokaisesta suorituksesta syttyi vähintään yksi punainen lamppu. Kunhan vain osoitin itselleni ja valmentajalle, että pystyn saamaan aikaan jonkinlaisen hyväksytyn tuloksen. Että tulee selväksi jonkinlainen kova pohja, jonka perusteella voi tehdä päätöksiä lajin parissa jatkamisesta.

 

Paitsi, että...

 

Nyt syksyllä kun olin itseni saanut kesän aikana ylipuhuttua virallisen lisenssin hankkimiseen, sainkin kuulla, että jos olisin ollut kevään kisoissa lisenssinostaja, en olisi saanut yhtään hyväksyttyä suoritusta esim. jalkakyykystä. Kymmenen senttiä jäi puuttumaan syvyydestä jokaisella kyykkäyskerralla.

 

Jonka jälkeen minulta lähti tunteet vähän lapasesta...

 

Ihan ensimmäiseksi vähän hengittelin ja sitten join puoli pulloa brandya. Itkin raivosta ja häpeästä muutamat pikku itkut. Siitä toettuani lähetin molemmille valmentajilleni raivariviestin. Tai ehkä saatoin laittaa parikin, molemmille. Paikallisen seuran sihteerillekin taisin jotain kuittailla. (En humalassa!) Ilmoitin, että unohdetaan koko juttu, kaikki suunnitelmani ovat perustuneet väärälle tiedolle. Tirautin vielä parit itkut ja päätin, että v****u, pitäkää tunkkinne! Saahan tuota rautaa nostaa ihan omaksi huvikseen niin paljon kuin huvittaa kuten tähänkin saakka.

Mitä urheilua tämä tällainen muka on? Jos olisi kyse pituushypystä, niin tilanne on sama kuin jos joku mummo hyppäisi pituutta seitsemän metriä, suoritusta arvioisi kolme tuomaria, hyppy mitattaisiin ja mummolle laitettaisiin mitali kaulaan ja se kulkisi tuolla pitkin kyliä koko kesän rinta rottingilla, että hienosti meni. Kolmen kuukauden päästä sille sanottaisiin, että kyllähän sä pitkälle hyppäät ja kivahan se on kun mummo hyppelee, mutta ne oli muuten yliastuttuja kaikki sun hypyt. Eli mitättömiä. Ensimmäisetkin perusasiat päin persettä tuossa sun touhussa. Annettiin nyt vain armon käydä oikeudesta ja arvioitiin jätkien kesken sun suoritukset joillakin epämääräisillä mummokriteereillä, kun ei näillä mummeleiden hyppelyillä nyt niin väliä ole.

Paskan suorituksen pitäisi olla paska suoritus täysin riippumatta siitä, kuka sen tekee. Jos minä jotain hihasta ravistettuja armopaloja kaipaisin, niin varmaankin hakeutuisin johonkin arvostelulajiin, jossa tuomareiden antamat pisteet määräytyvät alusta loppuun makumieltymysten ja ihmissuhdehumpan perusteella.

Mieluiten suttaisin mustalla tussilla salin seinällä roikkuvan tulospaperin, repisin ja sitten vielä söisin sen. Luulen kuitenkin, että jäisin kiinni ja saisin vielä porttikiellon salille. Se on tosi hyvä sali ja tykkään siellä käydä. Olkoon väärät tulokset seinällä kaikessa rauhassa ja minä nyt vain nostan tätä rautaa sen mitä sitä nousee.