Joskus vuodenvaihteessa ajatuksena oli kokeilla, miltä se tuntuu se rankka "matka" jonka body-kisaajat tekevät kisoihin valmistautuessaan. Tässä sitä nyt sitten olen "matkalla", vaikka tavoite ei olekaan lavalla keekoilu.

Postikortti eli pieni muistiinpano täältä reissun päältä:

Vaikka syön hyvin monipuolisesti, jatkuva näläntunne saa katsomaan ympäristöä uudenlaisin silmin. Normaalitilanteessa en söisi grillatun kanan nahkaa, vaikka se suurta herkkua lapsuudessa olikin. Missään nimessä ei tulisi mieleenkään syödä vaikkapa lohifileen nahkaa. Siis normaalisti. Nyt se näyttää todella houkuttavalta ja on sääli jättää se lautaselle, kun se kuitenkin on punnittu mukaan ruoka-annokseen. Siinä on kuitenkin ainakin 3-5 grammaa RAVINTOA.

Sanaharkkaa tulee myös siitä, jos joku poimii itselleen makupaloja itselleni punnitsemastani annoksesta. Hyvin nopeasti perhe oppii kysymään "Onko tämä punnittu?" ennenkuin nappaa edes pähkinää ulottuvillani olevasta kulhosta. Jos punnitusta annoksesta napataan pois vähänkään, se tuntuu siltä kuin joku läimäyttäisi, ja alkaa melkein itkettää. Eikä edes melkein.

Lapsuudesta on jäänyt unohtumattomasti mieleen elokuvasta Papillon se kohta, jossa erityssellissä nälkiintyvä Steve McQueen syö eläviä torakoita hengissä pysyäkseen. Ulos päästyään hän nappaa refleksinomaisesti kiinni ohi vilistävän torakan ja on aikeissa syödä sen, kunnes hoksaa, että enää ei ole pakko. Oikeatakin ruokaa on nyt saatavilla.

Vähän on samanlaiset tunnelmat, kun omenaa syödessä harkitsee, kannattaisiko syödä myös siemenkota. Siinäkin on ihan ripaus RAVINTOA.