"Nyt kunnolla sitten!"

"Tiukkana!"

"Nyt otat sen!"

"Suutu jo!"

Alkuviikosta kun kokeilin maksimit uusien sarjapainojen laskemista varten, hoksasin merkittävän asian. Kilpailemisesta ja kilpailutilanteesta en ole ikinä nauttinut  - olen tyypiltäni ikuinen tunnollinen treenaaja  -  mutta mistä se erityisesti johtuu, että kilpailutilanne hajottaa keskittymisen ja jää helposti oma taso saavuttamatta?

Ainakin voimanostossa on tyypillistä huutaa kovalla äänellä, läpsiä nostajaa, vääntää vaikka korvista ja kerätä aggressiota. Varmaan se monilla toimii, eihän niin kai pelkästään tavan vuoksi tehtäisi?

Minulle kun joku karjaisee noita kannustavia tokaisuja kiukkuisella äänellä kun niskassani on yli sata kiloa rautaa, ensimmäinen reaktioni on laittaa tanko rauhallisesti takaisin telineeseen, kääntyä huutajan puoleen ja komentaa takaisin, että "Rauhoitu! Turpa kiinni ja istu perseellesi! Ei tartte huutaa."

Lapsena olin kovin kuumapäinen, sellainen tappelijatyyppi, mutta elämä ja kasvatus on opettanut toisenlaisen tavan suhtautua stressitilanteisiin. Mitä isompi voima on käytössä, mitä vahinkoalttiimpi suoritus on kyseessä, mitä sekavampi hätätilanne on päällä, sitä kylmäpäisemmin siihen pitää suhtautua. Ensin katsotaan tilanne, sitten suunnitellaan toimenpiteet mahdollisimman viileästi ja rauhallisesti ja sitten yksinkertaisesti tehdään se, mitä tulee tehdä, olipa se mitä hyvänsä.

Ettei tulisi niitä rumihia ynnä muita turhia vaurioita ympäristölle ja ihmisille.

Kilpailutilanteita varten täytyy siis kehittää pään sisään eli mielikuvaksi aina vain kestävämpi "oma kupla", jonka sisälle ei kuulu ympäristön aggressiivinen melske. Se voima, mitä minulla on, nousee jostain aivan muusta kuin hädästä ja suuttumuksesta.

122japuolikiloa.jpg

122,5 kg nousi neljä kertaa, 130 kg:llä sain sen vitosen jota tavoittelinkin. Piti vain ensin vähän istua ja tuumata.