Oli taas ehkä paskin idea pitkään aikaan tämä "12-viikon fitness-kokeilu". Kaksi viikkoa takana ja näköjään kesä pilalla jo nyt.

Kerrankin on hellettä ja rannalla ei tarvitse palella. Mutta voinko mennä perheeni kanssa rannalle kuten aiempina kesinä? No en voi. Yritin kyllä, mutta kun en voi. Kun piti ottaa ne kammottavat bikinikuvat tätä projektia varten enkä saa niitä pois mielestäni. Tuntuu kamalan pahalta koko ajan.

Ensimmäisen lapsen syntymästä on kolmetoista vuotta ja olen sitä aikana onnistuneesti kouluttanut itseni ajattelemaan omaa vartaloani isommin häpeämättä, realiteetit tunnustaen ja vartalon terveydestä ja toimivuudesta iloiten. Rautaa nousee, voimanostotuloksia tulee ja portaat nousen edelleen mieluummin juosten kuin kävellen. Kivut ja säryt ovat poikkeuksellisia ilmiöitä, joista on mahdollista päästä eroon treenillä ja lihashuollolla. Elämä on 99% kivutonta nykyään. Treenistä tullutta lihasarkuutta ei lasketa, se on ns. hyvää kipua.

Pitäisi ihan aikuisten oikeasti langeta joka päivä polvilleen ja kiittää aivan saakelin hyvää tuuria, että on nelikymppisenä näin terve ja hyvässä kunnossa.

Olen opettanut itseni nauttimaaan olostani kylpylässä, vesihuvipuistossa ja yleisessä saunassa miettimättä juuri ollenkaan vartalon ulkonäköä ja keskittymään tuntemuksiin: Miltä tuntuu vesi iholla, lämmin ja kylmä, auringonpaiste, jäätelö, lasten nauru, yhdessä oleminen, kaikkinainen elämästä nauttiminen ilman ulkonäköpaineita.

Muita ihmisiä osaan katsoa lempein silmin, ihmisvartaloiden ja pukeutumistyylien moninaisuudesta ilahtuen. Kun punkero polkee pyörällä ohi narutoppi päällään, en ihmettele alleja vaan ajattelen, että vitsi kun toi jaksaa mennä pyörällä, minä se tässä vain autossa istun tai bussia odottelen, olenpa tullut laiskaksi.

Tai siis näin ajattelin aiemmin. Kahdessa viikossa olen nähtävästi tärvännyt menemään kymmenen vuoden aikana hankitun mielenrauhani. Nyt ajattelen sen punkeron alleja ja tunnen itseni aivan kauheaksi paskaksi, koska a. mitä se mulle kuuluu ja b. miksi pitää koko ajan vertailla itseään muihin ja ihmisiä keskenään, onko tyhmempää touhua olemassa? Ja vielä c. olen idiootti, kun en enää itse kehtaa mennä minnekään ja odotan jo innolla toppatakkiaikaa, jolloin saa kunnolla piilottaa itsensä kaikilta katseilta. Sitäpaitsi omat läskini ovat vielä karmeammat, en taatusti aja tänä kesänä ulkona polkupyörällä ihmisten nähden.

Jumankauta! Vuoden parhaat rantakelit ja minä makaan sisällä tuntemassa itseni aivan paskaksi, koska noi takareidet ja toi maha on ihan kauheet, ei vain voi mennä perheensä kanssa rannalle.

Mutta kun on projekti kerran aloitettu, niin mennään nyt sitten katkeraan loppuun saakka. Kehovalmentajan ääliönaisystävähän (hänellä lienee varastossa tätäkin oivaltavampia nimityksiä minulle) nauraa itsensä tärviölle, jos saa kuulla että meikäläiselle on käynyt kuten hänen kuntoiluprojekteilleen aina ja joka kerta. Että annoin periksi. En anna! Menen vaikka tiputusletkuihin, mutta periksi en anna!

Tässä nämä kesän pilanneet vatsaröllykkä ja muodottomat alaraajat:

 

Niin että siellä ne nyt ovat rannalla nauttimasta upeasta säästä ja minä istun kotona tietokoneen ääressä itkemässä, kun olen niin saatanan ruma ja läski. Ihan kuin ketään siellä kiinnostaisi jonkun randomin neljäkymppisen eukon kroppa.

Voihan fitness. :(