Kuinkahan kauan olen hokenut tuttua mantraa: Joo joo on se ihan kiva vähän jumppailla, mutta eihän sillä mitään oikeita tuloksia saa. Ilman kunnollisia painoja treenaaminen on ajan haaskausta, koska näkyvät tulokset voi saavuttaa ainoastaan käyttämällä riittäviä lisäpainoja. Suuri osa naisista treenaa aivan liian kevyesti.

Ainakaan kolmeen vuoteen en ole treenannut ilman rautaa. Olipa liike mikä hyvänsä, niin mukana on ollut kahvakuula, levypaino, käsipainot tai nostotanko, mieluiten levyineen  Korkeintaan venytellä voi ilman. Soutulaitteessa ja kuntopyörässä vastukset aina niin koviksi, että nipin napin jaksaa sen 15-50 minuutin session vetää läpi.

Nyt kun olen ottanut 12-viikon loman voimanostosta  -  oikein salilla ääneen julistin toiselle treenaajalle, että minäpäs pidän nyt kokonaan lomaa tuosta voimanostosta ja sen ääneen sanominen tuntui HYVÄLTÄ  -  pitää palautella mieleen, mitäs niitä muita tapoja lihaskunnon harjoittamiseen nyt olikaan.

Kotona jumppaaminen on ällöä. Sen takia siitä salin kausikortista maksaa, että saa mennä sinne haisemaan hieltä ja tiputtelemaan pisaroita lattialle. Treenin jälkeen pääsee rauhassa suihkuun ilman, että joku perheenjäsen koputtelee jalat ristissä kylpyhuoneen oven takana ja sisään päästyään valittaa märästä lattiasta. Kotona on pehmeitä tekstiilipintoja imemässä tunkkaista hienhajua, loputon määrä tilanahtautta ja runsaasti teräviä kulmia joihin voi teloa itsensä samalla kun potkaisee perintötaulun alas seinältä.

Kotona jumppaamisesta tulee mieleen 1970-luku, jolloin äideille kaupattiin mitä ihmeellisempiä kotikuntoiluhärpättimiä. Erityisesti mieleenpainuva oli ovenkahvaan ripustettava nailonnaruhässäkkä, jolla oli tarkoitus kiskoa kädellä jalkaa ylös ja jalalla kättä ylös. Surina vain kävi kun äiti sätki lattialla veivaamassa raajat punaisissa muovilenkeissä ja muoviset taljat, joiden kautta nailonnaru kulki kädestä jalkaan ja päinvastoin, kuumeni niin paljon että taljan keskellä olevasta metalliruuvista sai rakon sormenpäähän jos siihen koski. Tiedän, kun kokeilin. Parikin kertaa.

Kuka muistaa tämän? Tällä saa todistettavasti jopa etuhampaat irti suusta:

 

 

Kotijumppa tuo mieleen myös 1980-luvun, Anne Sällylän ja television Iltajumpan sekä Jane Fondan ja hänen aerobic-tuotesarjansa, josta miljoonat tytöt ja naiset oppivat syömishäiriökäyttäytymisen alkeet. Näistä taas tulee mieleen pakolliset säärenlämmittimet ja niistä yleinen Flashdance-huuma ja sitä myöten kaikki muukin kurja ja nolo nuoruusaika.

Ää, ää, ja vielä kerran ääääääääää! Tekee mieli raapia kuvat pois aivoistaan noiden katsomisen jälkeen.

Nyt olen kuitenkin kaikesta huolimatta jumpannut kotona ainakin kolme kertaa. Pakko myöntää, että niistä kaikista iänikuisista kotona kehonpainolla tehtävistä liikkeistä on mahdollista saada melkoiset tehot irti. Moni vanha liike on myös kehittynyt fiksumpaan suuntaan sitten 1970-, 1980- ja 1990-luvun. Omakin osaaminen on toki tuossa ajassa kehittynyt ja yli 30 vuoden lihastreenikokemuksella osaa tunnistaa sen oikean poltteen ja pumpin jota eri liikkeitä tekemällä on hakemassa.

Voimassaolevasta jalkakyykyn SE-tuloksesta huolimatta saan näköjään reidet oikein hyvin tuntumalle pelkällä omalla painolla sopivasti haara- ja askelkyykkäämällä. Ei tartte muuta kuin viitsiä tehdä. Ja mikä oho!-oivallus: Punnertaa voi muutenkin kuin penkissä tangolla tai käsipainoilla. Niinkuin silleen ihan vain punnertamalla lattiaa vasten! Vau.

Vielä kun saisi nuo räikeän neonväriset kasaritraumat survottua jonnekin häiritsemästä harjoittelua.