Polvi paranee päivä päivältä paremmaksi, eikä siellä käsittääkseni ole mitään rikki. Hieno juttu ja todellakin onni onnettomuudessa. Myös ne nivelkivut ja säryt, jotka saivat minut pari vuotta sitten aloittamaan säännöllisen kuntosaliharjoittelun, ovat pysyneet enimmäkseen poissa. Syynä juurikin säännöllinen painoharjoittelu. Jo kolmen päivän tauko saattaa saada alaraajojen kolotuksen palaamaan niin pahana, että ilman särkylääkettä ei pysty nukkumaan.

Jalkaterästä kuukausi sitten tyhjennetty viiriäisenmunan kokoinen gangliooma eli hyytelörakkula on pysynyt toistaiseksi poissa, vaikka välillä jalkaterä kutiaa uhkaavasti. Se on vähän päälle satasen arvoinen keikka omasta rahapussista joka kerta, kun lääkäri imaisee gangliooman tyhjäksi, tuuttaa hyytelön tilalle kortisonia ja toteaa, että voi se pysyä poissa, mutta voi se tulla takaisinkin.

Penkkaus ei varsinaisesti edisty, mutta olen taas päässyt siihen pisteeseen, jossa 50 kg on sarjapaino eikä penkkimaksimi. Voisi tietysti ajatella, että jotain merkitystä on silläkin ettei jalka vielä suostu taipumaan niin paljon että saisi rakennettua penkin päälle kunnollisen kaaren. Voisi ajatella, mutta suurin syy heikkoon kehitykseen lienee se, että olen vain äärimmäisen huono penkkaaja. Hermotus ei yläkropassa osaa pelata yhteen niin että sieltä löytyvä voima tulisi käyttöön. En ole ikinä oppinut vetämään leukaa. Ojentajadippi tuntuu samoin motorisesti täysin mahdottomalta suoritukselta.

Paino on sentään viikon aikana pudonnut 2,4 kg. Tämäkin olisi hieno juttu, jos se olisi kehosta poistunutta rasvaa, mutta se on vain nestettä. Sama pöhö palaa taas parin, kolmen viikon kuluttua. Kyllä on hianoo olla nainen! Kun paino heiluu nesteen kertymisen vuoksi tuon verran kuukausittain, niin mahtaako olla samoilla hormoniheilunnoilla vaikutusta mielialoihin? Tuskinpa sentään?

Nesteen poistumisesta huolimatta peiliin katsominen tekee pahaa. Kuten puoliso salille lähtiessäni hauskasti tsemppasi, niin painoharjoittelu on äärimmäisen vastenmielistä touhua ja etenkin naiselle täysin luonnonvastaista toimintaa. En ole urheilija, eikä minusta koskaan sellaista tule, koska voimanosto ei ole urheilua. Näillä saatesanoilla olikin kiva lähteä salille suorittamaan harjoituksia, joilla piti olla jokin tavoite ja tarkoitus, mutta ei ole. Teen, kun olen kerran aloittanut, mutta tekemisen ilo on pysytellyt poissa viime viikot.

Minulla on myös puolison lisäksi ihan sellainen henkilökohtainen vainooja somessa: Hän jaksaa säännöllisin väliajoin muistaa minua viestillä, jossa kertoo kuinka vastenmieliseltä näytän, miten hänen oman ruumiinsa näkymättömäksi ja painottomaksi kuihduttaminen on taas edennyt uusiin sfääreihin satojen juostujen kilometrien ja kadonneen massan myötä, ja kuinka voiman tavoittelu on merkki väkivaltaisesta ja muutenkin sairaasta luonteesta. Hänellä ei tunnu olevan kovin paljon ystäviä. Etukäteen jo vähän jännittää, mitä reaktioita hänessä herättää myöhemmin tänä syksynä seurakuntavaalimainoksiin tuleva kuvani. Eiköhän se ukko jotain taas keksi.

Totuus varmaankin on kuten Ilkka Nummisto on sanonut, että voimailu ja hoikkarunkoisuus eivät kuulu yhteen. Peiliin katsoessa on pakko todeta, että ei ole hoikka runko, ei. Voiman tavoittelu antaa tavallaan syyn ja luvan olla ihanteesta poikkeavan näköinen, mutta kun ei tulostaso ole kovin kummoinen, niin mitä johtopäätöksiä pitäisi älytä tehdä? Että on kuitenkin parempi yrittää tavoitella perinteistä ikuisen hoikkuuden ihannetta, koska se on sosiaalisesti niin paljon hyväksyttävämpää?

Nuorempana olin ajoittain hyvinkin hoikka, mutta nyrkistä tuli naamaan silloiselta kumppanilta siitä huolimatta. Ei tehnyt hoikkuus onnelliseksi eikä riittänyt tekemään minusta ihanasti naisellista. Olin rumasti kulmikas, en seksikkäästi kurvikas. Vartalon muoto on se mikä se on, eikä sitä rasvan määrä muuksi muuta. Lihaksia muokkaamalla voi ehkä jotain saada aikaan, mutta pötkäle on pötkäle, se ei siitä miksikään muutu.

Tämä ruumiinrakenne on tarkoitettu nostamaan ja siirtämään painavia taakkoja, ei juoksemaan savannilla kera gasellein. Leijonat varmaankin söivät ne esi-isieni sukulaiset, jotka yrittivät juoksemalla pärjätä elämässä. Sukua jäivät jatkamaan ne, jotka jaksoivat reippaasti kantaa isotkin saaliseläimet kotiluolalle saakka.

Teen nyt kaikesta huolimatta tätä mitä olen päättänyt tehdä, kun en muutakaan tekemistä ole keksinyt. Innottomasti, mutta teen kuitenkin. Ainakin treeni pitää nivelkivut kurissa ja vähentää tulehduskipulääkkeiden tarvetta lähes 100%.