Kisa tuli ja meni. Yhteistulos keskinkertainen 330 kg eli kisasuoritukset tein normaaleilla sarjapainoilla, vahvalla rauhoittavalla lääkittynä.

Painonveto meni täysin pieleen. Aamulla totesin, että painoa on vielä yli kilo liikaa. Sen olisi pystynyt vielä rimpuilemaan itsestään pois, jos olisi ollut motivaatio kohdallaan. Nyt vain ei yksinkertaisesti jaksanut. En halunnut muuta kuin itkeä ja vetäytyä johonkin kaappiin kuolemaan tai jotain. Niinpä join saman tien litran vettä ja se siitä edellisen illan pitkästä saunomisesta ja koko yön kärvistelystä. On ollut melkoista sekoilua taas tämä viimeisin viikko.

Ensin minulle kaksi ukkoa täysin selvästi kertoi, että keväällä tehdyllä salikisatuloksella ei ole asiaa SM-kisoihin, vaan pitää nyt tehdä uusi tulos siihen painoluokkaan, jossa halua SM-kisoissa kilpailla. (KORJAUS TÄHÄN: Kevään salikisan tuloslapuista näkyy, että olen osallistunut tuolloin vain penkkipunnerrukseen eli ei ole olemassa kolmen lajin tulosta, joka kelpaa tai ei kelpaa.) Tämän viikon alussa kaksi muuta ukkoa kertoivat samalla varmuudella, että ei pidä paikkaansa ja painonveto on täysin turhaa pelleilyä. Tulos saa olla mistä tahansa painoluokasta kun se vain on tehtynä. Jaahas. Vetäisinkö nyt sitten painoa enkö vetäisi? Sen verran raskasta se on, että turhaan sitä ei kannata tehdä. Pään pitää olla hyvin kasassa ja tavoitteen kirkkaana mielessä, muuten ei onnistu. MOT.

Kysyin myös alkuviikolla toisesta seurasta, voisinko kenties siirtyä nostamaan heidän riveihinsä. Ei sen dramaattisempaa syytä kuin että tämä toinen seura kuuluu Työväen Urheiluliittoon ja mieluummin nostaisin TUL:n seurassa. Naapuriseurasta ei minulle vastattu yhtään mitään. Miehet kyllä soittivat toisille miehille nykyiseen seuraan kysyäkseen, mikä homma tämä seuran vaihtaminen oikein on ja mikseivät he saa pidettyä naaraitaan kurissa. Vuosi on 2016 ja neljäkymppinen naisvoimailija on edelleen miehisen holhouksen alainen omaa urheiluaan koskevissa asioissa. Lopputuloksena tietenkin, että eivät huoli minua sinne toiseen seuraan ja nyt on nykyinenkin seura vittuuntunut, kun kuuli asiasta muualta kuin minulta itseltäni. Miten olisivat voineet kuulla minulta, kun minulle ei ole vielä tänäkään päivänä kukaan vastannut mitään lähettämääni sähköpostiviestiin ja tekstiviestiin?

Eikä tässä tokikaan kaikki: Lähisukulaisen elämänkumppani kuoli alkuviikosta, mikä sotki keskiviikoksi suunnitellut kuviot täydellisesti. Emme olleet läheisiä, mutta silti on aika järkyttävää kun ihminen, joka on ollut mukana perhekuvioissa yli 40 vuotta, onkin yhtäkkiä poissa ja nyt saa ihmetellä, kauanko se toinenkaan enää jaksaa elämänsyrjässä keikkua. Tai olisi järkyttävää, jos ei jo ennestään olisi hieman huterissa kantimissa raskaan työn ja tämän vuoden aiempien menetysten vuoksi.

Torstain pitkä yötyövuoro toisella paikkakunnalla ajomatkoineen sotki painonvetokuvioita omalta osaltaan. Torstaina olisi pitänyt olla kokonaan juomatta, mutta en olisi jaksanut paimentaa kännistä pikkujouluväkeä kovin nälkäisenä ja yön mittaan kahviakin meni. Unetkin menivät kun vielä aamuneljältä piti napata kofeiinitabletti että selviää yli tunnin ajomatkasta nukahtamatta rattiin.

Kisaa edeltävänä yönä ei tokikaan nukuttanut ollenkaan. Nassuttelin yöpalana pienen pullollisen viskiä, kun ei muutakaan juoda voinut. Ei auttanut nesteenpoistoon eikä uneen pääsemiseen. Tuli vain päänsärky.

Lopputuloksena koko viikon sotkujen ja noin kolmen tunnin yöunien jälkeen oli itkeskelevä, tärisevä ja pahoinvoiva kasa kisapaikalla. Tämä oli ensimmäinen kisa ystäväni ja valmentajani kuoleman jälkeen. Ei siitäkään ole vielä edes viittä kuukautta. Suru iski aamulla melkein samalla voimalla kuin kesällä. Mitä järkeä on koko touhussa, kun ei ole enää kenelle kertoa tuloksista? Itkeskelyn sai loppumaan ottamalla stressireaktioon määrätyn vahvan rauhoittavan.

Kaikenkaikkiaan ei kyllä todellakaan ollut paras päivä tämä. Ei ollut koko viikossa erityistä hurraamista siinäkään.