Ei saa.

Tein viikonloppuna 28 tuntia töitä kolmessa vuorokaudessa. Pisin putki oli 19 tuntia järjestyksenvalvojana ja vartijana. Tiedän, että moni muu teki viime viikonloppuna lähemmäs 40 tuntia, mutta kyllä tämä minulle riitti tähän kohtaan.

Lauantaina, päivänä jolloin oli rakkaan ihmiseni hautajaiset toisaalla klo 13, heräsin hyvin nukutun yön jälkeen virkeänä. Nukuin yhtä hyvin kuin aina ennenkin hänen nukkuessaan vierelläni. Suoritin aamutoimet, kuuntelin majoituskoulun portailla istuen viereisen kirkon kellojen soiton ja kävelin sitten lähimpään ruokakauppaan hakemaan aamukahvia. Se oli sama kauppa, jossa  aivan samalla tavalla tasan vuosi sitten kävimme ystäväni kanssa lattialla nukutun yön jälkeen ostamassa evästä tulevaa päivää ja yötä varten ja aamukahvit. Nyt ostin vain yhden Take away -kahvin, en kahta kuten ennen. Olin silloin ja monena muunakin aamuna niin onnellinen, kun vain sain olla hänen kanssaan ja tehdä työtä, jota rakastan. Työtä, jota hänkin rakasti. Ei kylläkään sitä lattialla nukkumista.

Yhdeltä, siunaustilaisuuden alkaessa toisaalla, istuin majoituskoulun portailla, avasin kolmiovoileivän paketin ja rapsautin auki kylmän puolen litran oluen työkavereiden ilmeistä välittämättä. Koska ystäväni, jota juuri silloin hautaan siunattiin toisaalla, ei olisi jättänyt rapsauttamatta. Hän ei olisi välittänyt vittuakaan mitä kukaan ajattelee, jos asia on muuten tärkeä. Samaan aikaan, kun toisaalla soitettiin suurelle urheilijalle Maammelaulua siunaustilaisuuden alkajaisiksi, minä keskustelin työkaverin kanssa itse kullekin järkkärinä eteen tulleista haastavista ja huvittavistakin tapauksista. Minä tiedän täysin varmasti, että kaikista ihmisistä ikinä kaikkein rakkain ystäväni tahtoi minut siihen rappusille istumaan mieluummin kuin itkemään siunauskappeliin.

No kurvasihan siihen saman tien firman autolla työnantajaa edustava esimies. Hänelle kävin suoraan sanomassa, että juon tämän yhden oluen nyt ruuan kanssa. Seuraava työvuoroni on merkitty alkamaan vasta kolmen tunnin kuluttua. Sitä ennen eikä sen aikana ei mene enempää päihdyttäviä aineita. Hän vain nyökkäsi.

On niin kamalan ikävä, että tekisi mieli kuolla. Ja sitten taas ei. Tämäkin asia puhuttiin ja minä jatkan elämää. Vaikka sattuu ihan saatanasti eikä tästä itkemisestä näköjään vieläkään ole tullut loppua. Viikonloppuna nuorten ihmisten juhlintaa katsellessa ja varjellessa jo luulin, että kyllä tämä tästä jo helpottaa. Ei helpota. Helpottaa vain töissä ja salilla, hetkeksi.