Olen aina ajatellut, että plastiikkakirugien ammattiosaaminen pitäisi käyttää sairauksista selvinneiden, onnettomuuksiin joutuneiden ja synnynnäisistä epämuodostumista kärsivien auttamiseen. Terveen ihmisen leikkely esteettisistä syistä on turhuuksista suurinta. Sillä rahalla tekisi hyväntekeväisyyteen sijoitettuna jo vaikka mitä hyvää.

Nyt kun tämä viimeinen vuosi kuitenkin on ollut tämmöinen, että näköjään jatkuvasti joku kuolee, olen moneen kertaan ollut vaarassa joutua miettimään mitä sitä omalla elämällään vielä haluaisi tehdä ennen kuolemaa. Mikä on tarpeellista, mikä lisää onnellisuutta? Ajattelin antaa abdominoplastialle mahdollisuuden ainakin sen verran, että otan kunnolla selvää mitä sillä olisi tarjottavana. Jos niin hyvin sattuisi, että elämää riittää vielä 40 vuotta, siististä mahasta riittäisi riemua vuosikymmeniksi eikä kustannus vuotta kohden kovin hirveä ole.

Vatsalihaksiin ei kylläkään saa kajota. Ne toimivat vallan mainiosti ja jos pääsen mukaan ensi kesän MM-kisojen masters-joukkueeseen, leikkaus on mahdollinen aikaisintaan joskus syksyllä, kisojen jälkeen.

Plastiikkakirugin vastaanottoaika on ylihuomiselle. Huomenna käyn uudella hierojalla tutkituttamassa käsien ja hartiaseudun lihakset. Kun tämä uusi hieroja nyt kerran tuntuu olevan niin perehtynyt lihasten toiminnallisuuteen sen sijaan, että vain klassisesti "vaivaisi pullataikinaa", kysyn samalla häneltä konsultaation noiden vatsalihasten nykykuntoon.

Istumaannousuja tehdessä edelleenkin tuntuu siltä, että maha helposti pullistuu ulospäin. Sen saa kyllä myös "pullistumaan sisäänpäin" kun asiaan keskittyy. Nyt viime päivinä omaa navanseutua miettiessä on hiipinyt mieleen pelko, että suorat vatsalihakseni eivät ehkä sittenkään, vieläkään, yli 10 vuotta keisarileikkausten jälkeen, toimi normaalisti. Ehkä teen istumaannousuliikkeen kaikilla muilla lihaksilla ja käytännöllisesti katsoen halvaantuneet suorat vatsalihakset vain siirtyvät tieltä pois pullistuen joko sisään- tai ulospäin? Tämän saa urheiluhieroja selvittää.

MM-kisoista kiinnostuneiden nostajien viimeinen ilmoittautumispäivä on tänään. Toivottavasti saavat joukkueen valinnan tehtyä suhteellisen nopeasti määräajan umpeuduttua. Jos nimeni ei ole kisaan valittujen listalla, se on hyvin äkkiä plastiikkakirurgin leikkauslistalla. Siinä tämän kevään tavoitteet elämässä.

Joulukuussa eräiden kansallisten kisojen punnitus meni minun osaltani 100 grammalla yli painorajan ja tuli nolo vetäytyminen suoraan vaa'alta takaisin kotimatkalle. Ei paljon lohduttanut kun sanottiin, että kukaan ei olisi hämmästynyt vaikka et olisi punnitukseen ilmestynyt ollenkaan. Kun isäsi kuitenkin kuoli keskiviikkona ja ne kisat olivat lauantaina. Yritin silti karistaa pois sen viimeisenkin 100 grammaa, mutta ei vain irronnut.

Sm-kisojen yhteydessä ei tietääkseni kukaan läheisistäni heittänyt henkeään, mutta isoäiti nukkui pois nyt helmikuussa. Samaan aikaan kun sain Vuoden veteraani naisvoimanostaja 2016 -pokaalin oman seuran saunaillassa.

Seuraava isompi tavoite on paikka klassisen voimanoston MM-kisajoukkueessa ensi kesänä masters-sarjassa ja oikein ulkomailla saakka. Tokikin kisapäivä näyttää olevan rakkaan ystävän ja valmentajan kuoleman ensimmäinen vuosipäivä.

On tämä jotenkin hämmentävää touhua nyt.

Painonveto meni täysin pieleen. Aamulla totesin, että painoa on vielä yli kilo liikaa. Sen olisi pystynyt vielä rimpuilemaan itsestään pois, jos olisi ollut motivaatio kohdallaan. Nyt vain ei yksinkertaisesti jaksanut. En halunnut muuta kuin itkeä ja vetäytyä johonkin kaappiin kuolemaan tai jotain. Niinpä join saman tien litran vettä ja se siitä edellisen illan pitkästä saunomisesta ja koko yön kärvistelystä. On ollut melkoista sekoilua taas tämä viimeisin viikko.

Ensin minulle kaksi ukkoa täysin selvästi kertoi, että keväällä tehdyllä salikisatuloksella ei ole asiaa SM-kisoihin, vaan pitää nyt tehdä uusi tulos siihen painoluokkaan, jossa halua SM-kisoissa kilpailla. (KORJAUS TÄHÄN: Kevään salikisan tuloslapuista näkyy, että olen osallistunut tuolloin vain penkkipunnerrukseen eli ei ole olemassa kolmen lajin tulosta, joka kelpaa tai ei kelpaa.) Tämän viikon alussa kaksi muuta ukkoa kertoivat samalla varmuudella, että ei pidä paikkaansa ja painonveto on täysin turhaa pelleilyä. Tulos saa olla mistä tahansa painoluokasta kun se vain on tehtynä. Jaahas. Vetäisinkö nyt sitten painoa enkö vetäisi? Sen verran raskasta se on, että turhaan sitä ei kannata tehdä. Pään pitää olla hyvin kasassa ja tavoitteen kirkkaana mielessä, muuten ei onnistu. MOT.

Kysyin myös alkuviikolla toisesta seurasta, voisinko kenties siirtyä nostamaan heidän riveihinsä. Ei sen dramaattisempaa syytä kuin että tämä toinen seura kuuluu Työväen Urheiluliittoon ja mieluummin nostaisin TUL:n seurassa. Naapuriseurasta ei minulle vastattu yhtään mitään. Miehet kyllä soittivat toisille miehille nykyiseen seuraan kysyäkseen, mikä homma tämä seuran vaihtaminen oikein on ja mikseivät he saa pidettyä naaraitaan kurissa. Vuosi on 2016 ja neljäkymppinen naisvoimailija on edelleen miehisen holhouksen alainen omaa urheiluaan koskevissa asioissa. Lopputuloksena tietenkin, että eivät huoli minua sinne toiseen seuraan ja nyt on nykyinenkin seura vittuuntunut, kun kuuli asiasta muualta kuin minulta itseltäni. Miten olisivat voineet kuulla minulta, kun minulle ei ole vielä tänäkään päivänä kukaan vastannut mitään lähettämääni sähköpostiviestiin ja tekstiviestiin?

Eikä tässä tokikaan kaikki: Lähisukulaisen elämänkumppani kuoli alkuviikosta, mikä sotki keskiviikoksi suunnitellut kuviot täydellisesti. Emme olleet läheisiä, mutta silti on aika järkyttävää kun ihminen, joka on ollut mukana perhekuvioissa yli 40 vuotta, onkin yhtäkkiä poissa ja nyt saa ihmetellä, kauanko se toinenkaan enää jaksaa elämänsyrjässä keikkua. Tai olisi järkyttävää, jos ei jo ennestään olisi hieman huterissa kantimissa raskaan työn ja tämän vuoden aiempien menetysten vuoksi.

Torstain pitkä yötyövuoro toisella paikkakunnalla ajomatkoineen sotki painonvetokuvioita omalta osaltaan. Torstaina olisi pitänyt olla kokonaan juomatta, mutta en olisi jaksanut paimentaa kännistä pikkujouluväkeä kovin nälkäisenä ja yön mittaan kahviakin meni. Unetkin menivät kun vielä aamuneljältä piti napata kofeiinitabletti että selviää yli tunnin ajomatkasta nukahtamatta rattiin.

Kisaa edeltävänä yönä ei tokikaan nukuttanut ollenkaan. Nassuttelin yöpalana pienen pullollisen viskiä, kun ei muutakaan juoda voinut. Ei auttanut nesteenpoistoon eikä uneen pääsemiseen. Tuli vain päänsärky.

Lopputuloksena koko viikon sotkujen ja noin kolmen tunnin yöunien jälkeen oli itkeskelevä, tärisevä ja pahoinvoiva kasa kisapaikalla. Tämä oli ensimmäinen kisa ystäväni ja valmentajani kuoleman jälkeen. Ei siitäkään ole vielä edes viittä kuukautta. Suru iski aamulla melkein samalla voimalla kuin kesällä. Mitä järkeä on koko touhussa, kun ei ole enää kenelle kertoa tuloksista? Itkeskelyn sai loppumaan ottamalla stressireaktioon määrätyn vahvan rauhoittavan.

Kaikenkaikkiaan ei kyllä todellakaan ollut paras päivä tämä. Ei ollut koko viikossa erityistä hurraamista siinäkään.

Erityisesti arvostan, että ohjelma on laadittu polymeeriliimaa + tiivistemassaa mainostavan muistiinpanolehtion 10,5 x 15 cm sivulle energisesti, mutta ulkopuolisen silmin lähes ratkaisemattomin hieroglyfein ja tarkentavin merkinnöin ynnä yliviivauksin ja korjauksin ilmaistuna. Kahdella eri kynällä, koska ensimmäisestä loppui kuivamuste kesken kirjoittamisen. Tämä on sitä kuuluisaa Old Schoolia elikkäs voimaharjoittelun vanhaa koulukuntaa!

Varmuuden vuoksi kirjoitan tuon siististi auki Exceliin, hyväksytän koodinpurkamisen tulokset valmentajalla ja lasken saman tien myös kyykkyyn ja maastavetoon uuden harjoitusohjelman samoilla parametreillä. Kun kokeillaan uusia menetelmiä, niin kokeillaan sitten kerralla kaikkeen.

Harmittomasta pikkukisasta muuten tulikin sitten melkoisen tärkeä kisa kun vihdoin viimein hoksasin, että veteraanien klassisen SM-kisaan ei ole tulosrajoja, mutta joku tulos pitää olla tehtynä edellisten SM-kisojen ja vuoden 2017 SM-kisojen välillä. Kevään pikkukisan tulokseni on tehty superraskaaseen (= +84 kg) sarjaan, jossa en TOU-DEL-LA-KAAN aio kilpailla SM-tasolla. Oikeasti isot mammat pyyhkivät minulla pöydän yhtä tehokkaasti kuin suurinpiirtein minkä tahansa painoluokan teinitytöt.

Vastoinkäymisten ja täysin järkeenkäypien selitysten lista olisi loputon jos sen tähän kirjailisin. En jaksa selittää, mutta kovasti jännää, liikkuvaa ja monipuolisesti haastavaa on ollut elämän kaikilla osa-alueilla viime viikkoina. Loppuviimeksi faktahan on se, että yhtäkkiä melko tärkeäksi muuttunutta pikkukisaa varten on näiden viimeisten kahden viikon tärkein harjoitus on leukojen pureminen yhteen ja painon vetäminen vaikka väkisin oikeaan painoluokkaan eli alkamaan enintään 83:lla.

Onnistuu! Not to worry! Sen jälkeen pääsen tämän uuden ja jännittävän ohjelma kimppuun. Se on jotain ihan muuta kuin toisen valmentaja(vainaan) oppien pohjalta rakennettu ohjelma tai perusjumppakauden 5x5. Ne ovat omat etunsa jo näyttäneet ja nyt tarvitaan uusia temppuja.

Päivän lukema 87,3 kg. Iltapainona punnittuna. Mä tiedän, että pystyn tähän. Tämän minä osaan.

Itsetunto on siinä tapissa kuin se on kun on takana 30 tuntia ja 3 vuorokautta järjestyksenvalvontaa känniapinatarhassa. Toisin sanoen viemärissä. Oma rajallisuus tuli todettua taas moneen kertaan. Itseni pituisen ja 20 kiloa kevyemmän nuoren jantterin saan kyllä hyvällä onnella kumoon, mutta eihän se pirulainen siinä pysy. Pystyyn se punkeaa kadusta 87 kiloa niskassaan ja päällään ilman minkään valtakunnan paini- tai voimaharjoittelua. Ollen niin humalassa, että vaivoin pystyssä jaksaa seisoa. Masentavaa :( :( :(

Ainut toivo on, että lähestulkoon oven edessä päivystävä poliisi hoksaa, että nyt olisi aika lopettaa se pr-hölinä randomien ohikulkijoiden kanssa ja täällä kuulkaa nyt jv tarttisi jotain pikku jeesiä tämän idioottiörkin kanssa. Enimmäkseen hätäkeskus ja poliisin partiot olivat kyllä ymmärtäväisiä ja myötätuntoisia.

Kollegalle tien toiselle puolella sijaitsevaan kohteeseen laitoin viestin jossain vaiheessa, että ihan kohta tapan ja syön malliksi tuosta yhden idioottiteinin. Uskoisivatkohan ne loput sen jälkeen paremmin verbaalisia kehotuksia? Työkaveri vastasi leveän hymiön kera että kuulostaa hyvältä suunnitelmalta.

Joskus 29 tunnin kohdalla tuli pomo visiitille ja selitin hänelle työn alla olevan akuutin ongelman. "No vittu tapa se", oli pomon etukäteen arvattavissa oleva inputti työnohjaustarpeeseen. Kiitän kuitenkin luottamuksesta, kun se kuitenkin oli minua 20 kiloa painavampi ja melkein päätä pidempi piripää.

Harvalla sitä loppujen lopuksi on sellainen työpaikka ja työnkuva, että poliisin partioauto tulee hiljaisempana iltana parkkiin työpaikan eteen siinä kokemusperäisessä käsityksessä, että kyllä niille siitä keikkaa pukkaa kun vain jokusen hetken rauhassa odottelee.

Voisinko minä saada pliis saada varoituksen kaasun käyttämisestä tupaten täydessä ravintolassa (aivan käsittämättömän riskialtista ja ehdottoman kiellettyä, mutta kun oli pakko) ja vaikka porttikiellon näihin hommiin, joissa saa yksin hoitaa parhaimmillaan 10 poistoa per tunti ja poliisi + ambulanssi kerran per ilta tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus? Jos vaikka saikkua? Vaan ei. Käräjille kyllä pääsee keskimäärin  kerran vuodessa. Ravintolan vuoropäällikkö sanoo, että ilmeeni on niin murhaava että hän ei uskalla paljon sanoa minulle mitään. Siitä huolimatta %&#!!! asiakkaat hyppivät silmille.

Jos kerran 80 kiloa raakana penkista eli ilman painepukua on realistinen tavoite tässä muutaman kuukauden sisään, niin ehkäpä sitä voisi käydä koeponnistamassa vaikka penkkauksen SM-kisoissa. Jos seura maksaa 50 euron osallistumismaksun, niin itse voin maksaa bensat ja ottaa takkiin parin iltavuoron ansionmenetykset.

Jos ja jos.

Sanonta tuli mieleen, kun kipeällä polvella  -  turvallisesti polven"lämmittimet" paikoillaan  -  kävin kyykkäämässä ohjelman mukaiset 8 @ 77,5 kg, 5 @ 100 kg, 3 @ 110 kg, 5 x 2 @ 115 kg, 2 x 1 @ 122,5 kg, 8 @ 80 kg. Viereiseen kyykkyräkkiin asettui Puhumaton Nuorimies, joka paljain jaloin ja ilman vyötä veteli lämmittelynä pitkiä sarjoja päälle sadan kilon painoilla. Kehonpainoa suunnilleen saman verran kuin itselläni ellei jopa vähän alakanttiin. Omien ykkösieni kohdalla hän heitti pitkää sarjaa 120 kilolla edelleen paljain jaloin ilman vyötä. Kyykkykengät näkyivät olevan mukana, mutta en todellakaan jäänyt vakoilemaan, mitä painoja varten ne oli varattu.

Aina sitä joskus kuvittelee jotain olevansa. Aina huomaa, ettei olekaan. Miesten voimatasoja on turha haikailla, pitää tyytyä naisten tasoihin.

Sarjapainolaskurin mukaan olen mukavasti aikataulussa laskennallisten maksimien osalta. Seuraavien 8-9 viikon pituinen seuraaviin kisoihin  -  ja omiin uusiin ennätyksiin  -  tähtäävä ohjelma tuntuu äkkiseltään aika kunnianhimoiselta, mutta niin se vain meni läpi ainakin maastavedon osalta kun eilen kokeilin:

8 @ 85

5 @ 115

3 @ 125

5 x 2 @ 130

2 x 1 @ 137,5

8 @ 80

Kaikki tuli nosteltua eikä edes yrittänyt jäädä polviin kiinni. Perusjumppakauden nopeuden kasvattamiseen keskittynyt harjoittelu on tuottanut tulosta. Tämä on tosin vasta ensimmäinen totutteluviikko, joten tulevien viikkojen sarjapainoista oli tässä vähennetty 5% ellei vähän enemmänkin ja ykkösistä karsittu yksi toisto.

Penkkipunnerruksen ja jalkakyykyn varsinaiset työsarjat (tutustumistarjouksena alkukevennettyinä) ovat vastaavasti

PP  8 @ 42,5, 5 @ 57,5, 3 @ 60, 5 x 2 @ 65,   2 x 1 @ 67,5, 8 @ 45

JK  8 @ 77,5, 5 @ 100, 3 @ 110, 5 x 2 @ 115, 2 x 1 @ 122,5, 8 @ 80-95

Hupsuista miehistä sen verran, että ollessani puolessavälissä omia mavesarjojani saapui salille armoitettu sunnuntaitreenaaja, joka fiilispohjalta innostui myös maastavetämään. Tankoon tokikin suoraan kylmiltään suunnilleen saman verran kuin minulla, "verryttelypainoksi". Siitä sitten hulppein korotuksin ja auttavasti oikeansuuntaisella tekniikalla ylöspäin. Itselläni on käytössä vähintään 3 minuutin palautukset ja koko mavetreeni kesti kaikkineen 1 tunnin ja 10 minuuttia. Hiki ei silti päässyt kuivumaan eikä lämmöt karkaamaan kertaakaan treenin aikana. 3840 kiloa yhteensä laskin nostaneeni jos ei lasketa kevyitä lämmittelysarjoja.

Sunnuntaibodari jaksoi lajin parissa puolisen tuntia ja ehkä viisi lyhyttä sarjaa, siirtyi käsipainojen pariin ja tuli muutaman minuutin kuluttua valittamaan rampauttavia ojentajalihaskramppeja, jotka estivät treenin jatkumisen siltä päivältä. Suosittelin siirtymään jalkatreenin pariin ja kokeilemaan, saisiko myös jalat kramppaamaan. Ei uskaltanut.

Ja takaisin omaan napaan: Loppuviikko menee pitkissä yötyövuoroissa hullujen ja humalaisten kanssa teutaroiden, mutta yritän silti saada kaikki viikko-ohjelmaan merkityt treenit tehtyä kunnolla. Vaatii melkoista ajankäytön suunnittelua ja nukkua pitäisi jokainen minuutti, joka ei mene töissä tai salilla. Ja maanantaina taas reippaana aamuseitsemäksi raksalle töihin!

Päivä päivältä ja viikko viikolta huomaan yhä kipeämmin, kuinka yksin olen. Ei ole enää ketään tarpeeksi vahvaa, että minulla olisi varaa olla hetkeäkään heikko. Ei ole ketään, jolle kertoa onnistumiset ja huolenaiheet treenistä ja työstä.

Oma puoliso ei heikkoutta siedä vähääkään. Heikkouden osoittaminen on perusteltu syy sivaltaa. Ei ehkä silkasta ilkeydestä, mutta vähintäänkin refleksinomaisesti. Heikkous pitää poistaa, se on ärsyttävää ja uhkaavaa. Hyödytöntä. Ole vahva, tai muuten...

Uutta luotettavaa ystävää kuolleen tilalle ei niin vain löydy. Ehkä ei löydy enää toista yhtä hyvää loppuelämän aikana. Pitää siis vain edelleen jaksaa rakentaa omaa elämää pala kerrallaan uuteen malliin. Pitää keksiä selviytymisstrategioita.

Alkoholi, työnteko (silloin kun niitä on), nukkuminen ja treenaaminen ovat kovaa valuuttaa. Uni tosin tulee turhan usein vasta pillerin avulla. Itku sen sijaan tulee joka päivä pyytämättä. Ei tarvitse kuin ajatella edessä häämöttäviä SM-kisoja. On varmasti montakin pätevää ihmistä, jotka saattaisivat tulla huoltajakseni kisoihin, mutta yksikään heistä ei ole se jota eniten rinnalleni kisoihin kaipaisin.

Treenin osalta on kaikki toistaiseksi hyvin. Kiukutellut olkapää on tokeentunut, kun olen oppinut ja opetellut sen hoitamiseen monta uutta temppua kylmähauteesta harjoitteisiin.

Nyt on aika ruveta nikkaroimaan kisoihin johtavaa kahdeksan viikon treeniputkea. Laskennallisesti kaloreita saa syödä jopa 2000 kcal päivässä, mikä riittää sekä painon säätämiseen että kunnolliseen treeniin.

Kesän alussa otetut kammottavat kokovartalokuvat osuivat tässä yhtenä päivänä taas silmiini, mutta nyt kun niitä itse osaa katsoa vähän objektiivisemmin, olin huomaavinani lantion asennossa jotakin kummallista. Jos jättää läskin ja kuhmurat pois havaintokentästä ja katsoo ihan vain lantion, selän ja reisien asennon keskinäistä suhdetta, alkaa näyttää siltä, että lonkankoukistajia ei sittenkään ole venytetty lähellekään riittävästi. Ne näyttäisivät vetävän lantiota eteenpäin ja selkää notkolle. Samalla vatsa pullistuu ulospäin vaikka kuinka vatsalihaksilla yrittäisi koota kasaan sitä etupuolta. Takareisilihasten ja etureisien koon epäsuhtahan olikin jo ennestään tiedossa.

Lantio on nyt selkesti yksi tärkeimmistä kehittämiskohteista. Ei esteettisessä mielessä  -  se tulee sivutuotteena, jos on tullakseen  -  vaan siksi, että uskon kaivattujen lisäkilojen maastavetotulokseen piileskevän juurikin tuossa lantion alueen lihaksistossa.

Kyseinen olkapää on vaivannut jonkin verran pitkin kevättä, mutta ei niin paljon että se olisi harjoittelua isommin rajoittanut. Omilla venyttelyillä tai levolla se ei toisaalta ole myöskään parantunut.

Kun olkapää tekee täysstopin, mitäpä silloin muutakaan voi tehdä kuin lähteä ihmettelemään anatomiakuvia yhdessä hierojan kanssa. Varasin ajan ja selitin vaivan. Hän tökkäsi sormensa olkapäämötikan etualaosaan ja minä sanoin että ai! Luulin kivun olevan paljon ylempänä. Hän totesi, että hauiksen yläkiinnitys on ärtynyt. Hetken kuluttua selkäpuolta käsitellessään hieroja tökkäsi sormensa yhteen pisteeseen lavan alaosassa. Kosketus välittyi kuin vihlova sähköisku hauiksen alapäähän, kyynärpään sisäsyrjään.

Kaikkea sitä oppii. Nyt kun selvisi, että olkapääkipu onkin hauislihaksen kipua, piti tietysti miettiä, mistä se sitten on peräisin. No mistähän mahtaisi olla, kun olen into piukassa treenannut ojentajia ja tehnyt dippiä, mutta tasapainottava harjoittelu hauiksilla on jäänyt täysin tekemättä.

En edes muista, milloin viimeksi olisin hauiksia treenannut. Olen ajatellut, että siinä ne saavat kyytiä muiden liikkeiden ohessa ihan riittämiin. Lopputulos oli nyt sitten se, että vinopenkkipunnerrus ei enää onnistunut, kun epätasapaino ojentajien ja hauisten välillä kasvoi riittävän suureksi.

Oppia ikä kaikki / Kuinka hölmö sitä osaakin vielä tässä iässä ihminen olla?